Aloitus arvokkaasti - lempikirjani.
![]() |
| Alkuperäinen |
![]() |
| Alkuperäinen suomalainen |
![]() |
| Leffakansilla |
Nimi: Leijapoika (The Kite Runner)
Kirjoittaja: Khaled Hosseini
Julkaisuvuosi: 2003
Kustantaja: Otava
Alkuperäiskieli: Englanti
Suomentaja: Erkki Jukarainen
Sivumäärä: 430 (pokkaripainos, 11x18 cm)
Arvosana: 10
Takakansi: "Kabulilaisen mahtimiehen poika Amir ja köyhän hazarapalvelijan poika Hassan - erottomattomia, melkein ikuisesti." (pokkariversioni ei sano muuta.)
Ikäraja (oma arvioni): 14
Sinun vuoksesi vaikka tuhat kertaa.
Luin Leijapojan reilu vuosi sitten, ysiluokan keväällä - yhtenä oman elämäni vaikeimmista ajoista. Kirja sijoittuu suurimmilta osin Afganistaniin, myös Yhdysvalloissa ja Pakistanissa käydään. Se ei vaadi ennakkotietoa Afganistanin historiasta tai kulttuurista, joten kuka tahansa voi - ja kaikkien pitäisi! - etsiä tämä kirja jostakin. Ikärajaksi kuitenkin arvioin ainakin tuon 14-v, kirja sisältää joitakin erittäin raakoja ja inhottavia kohtauksia.
Tarina kertoo rikkaan kauppiaan pojan Amirin ja köyhän
hazarapalvelijan pojan Hassanin ystävyydestä. Kirjan alussa
Amir kertoo lapsuusajan muistoistaan, ajasta, jolloin Afganistan ei
vielä ollut sotien repimä vaan rauhallinen monarkia.
Kerronta on silti realistista, Hosseini nostaa esiin myös tuon
ajan huonot puolet; rotuerottelun ja muun epäarvoisuuden. Tämä
näkyy selvästi myös Amirin ja Hassanin ystävyydessä;
asetelma palvelijan ja palveltavan välillä on selvä.
Hassan tottelee Amiria kaikessa, yhdessä kohtaa myöntää
vaikka suostuvansa syömään multaa tämän
käskystä. Amir itse nauttii ylempiarvoisuudestaan, kohtelee
Hassania kiintymyksestään huolimatta alentuvasti. Hän
ylpeilee koulutuksellaan, lukutaidollaan, kaikella mitä
Hassanilla ei ole. Molemmat pojat nauttivat tarinoiden kuulemisesta,
ja Amir lukee mielellään Hassanille ääneen. Hän
kuitenkin muuttelee kertomuksia, huijaa Hassania, joka ei tietenkään
voi itse tarkistaa, kuinka tarina oikeasti menee. Kaikesta huolimatta
poikien ystävyys on aitoa, syvän kiintymyksen seurausta.
Kaikki muuttuu Amirin ollessa kahdentoista. Hän ja Hassan
osallistuvat parina kaupungin jokavuotiseen leijakisaan, josta
molemmilla on suuret odotukset. Hassanin jahdatessa viimeistä
leijaa hän joutuu kaupungin kiusaajan uhriksi. Amir näkee
mitä tapahtuu, muttei halua tai uskalla mennä väliin.
Hänen pelkuruutensa on inhottavaa, itse tapahtuma aiheutti
lukiessani fyysistä pahoinvointia, mutta Amirin inhimillisyys
esti kuitenkin vihaamasta hahmoa.
Sen jälkeen poikien ystävyys ei palaa ennalleen. Hassan
yrittää palauttaa välit, mutta Amir ei kykene. Hän
lavastaa tilanteen, jonka johdosta Hassan ja hänen isänsä
joutuvat lähtemään talosta.
Myöhemmin Amir pakenee isänsä kanssa Yhdysvaltoihin
aloittaakseen uuden elämän. Menneisyys ei kuitenkaan jätä
rauhaan ennen kuin välinsä sen kanssa on selvittänyt
lopullisesti.
Ennen Leijapoikaa olin jo lukenut Hosseinin toisen romaanin, Tuhat loistavaa aurinkoa, ja osasin odottaa loistavaa lukukokemusta. Ja pah - mitä vähättelyä. Leijapoika meni täysin yli ymmärryksen, aloitin itkemisen sivulla 18 enkä lopettanut missään vaiheessa. Itkin niin mielettömän rajusti, että välillä oli pakko laskea kirja hetkeksi käsistä ja käpertyä kokoon hillitsemään tärinää ja pyyhkimään kyyneliä, joilta ei nähnyt lukea. Hoin yli puoli kirjaa päässäni Hassanin nimeä tasaisena mantrana, kadotin täysin ajantajuni, unohdin, että on kylmä ja talvi ja päivä oli mennyt paskasti - luin, luin, luin, rakastin ja vihasin hahmoja kuin oikeita ihmisiä. Päähenkilö Amir teki - tai oikeastaan jätti tekemättä jotakin, minkä seurauksena olisin oikeasti halunnut vihata häntä, mutta ei, Hosseini kirjoittaa kaikki hahmonsa niin kertakaikkisen inhimillisiksi, että samaistuminen on aivan vahvaa vihaamista varten. Ja Amir oli vasta lapsi. Yksi traagisimmista piirteistä kirjassa oli, että kaikki pahimpien tekojen uhrit tosiaan olivat lapsia, ja silti kärsimykset heijastuivat vielä aikuusuuteenkin. Eipä ihme, että Hosseini onkin omistanut kirjansa omien lapsiensa lisäksi kaikille Afganistanin lapsille.
Luin Leijapojan yhdeltä istumalta ja itkin varmaan tunnin vielä sen jälkeenkin, mutten silti päässyt irti lumouksesta. Kuskasin kirjaa mukana joka paikassa koko loppukevään - ihan turhaa, ei sitä kuitenkaan voi julkisella paikalla lukea, alkaa itkettää liikaa. Pelkkä ajatteleminen itkettää. Älkää kuitenkaan käsittäkö väärin, kirjassa on myös paljon onnellisia hetkiä ja tavallista, kaunista arkea - kaikki kuvattuna täydellisesti. Hosseinin kirjoitustyyli on kertakaikkiaan uskomaton. Kerronta
on kaunista, mukaansatempaavaa, haavoittavaa, kaikkea, mitä kuvitella saattaa. Asiat kerrotaan koruttomasti, yksinkertaisesti, mutta samaan aikaan sydäntäsärkevän herkästi ja ymmärtäen.
En osaa kuvailla kunnolla, miten uskomaton kokemus tämän kirjan lukeminen oli. Se auttoi pääsemään yli monista vaikeista hetkistä, rauhoitti pelkästään ajatuksella siitä, että voisin paeta Afganistaniin itkemään todellisia suruja. Osaan vain hokea että lukekaa, lukekaa, lukekaa tämä kirja! Se avaa silmät monille asioille, esimerkiksi sellaiselle pikkujutulle kuin arjelle islamilaisessa kulttuurissa. Monille nimi "Afganistan" tuo mieleen vain sotaa, kuolemaa, tuhoa, paikan, josta kukaan ei palaa. Leijapoika muistuttaa, että tuossa kaukaisessa maassa asuu tavallisia ihmisiä, että se ei ole pelkkää kuolemaa, että kaikki muslimit eivät hemmetti soikoon ole terroristeja! Loistavan kaunokirjallisen teoksen lisäksi Leijapoika on myös ikkuna tähän kulttuuriin, sitä lukiessa oppii, vaikkei edes yritä. Lukekaa, lukekaa, lukekaa.
Näytteeksi valitsin kirjan ensimmäisen luvun/prologin, mielestäni siitä saa hyvin käsityksen koko tyylistä.
"Minusta tuli se mikä tänään olen kahdentoista ikäisenä eräänä kylmänä ja pilvisenä talvipäivänä vuonna 1975. Muistan tarkan hetken ja sen, miten kyyristelin murenevan savitiilimuurin takana ja kurkistelin kujalle jäätyneen puron tuntumassa. Siitä on kauan, mutta olen oppinut ajan myötä, ettei pidä paikkaansa että menneisyyden pystyisi hautaamaan. Menneisyys nimittäin kynsii tiensä maan alta esiin. Katsellessani nyt taaksepäin tajuan, että olen kurkkinut sille tyhjälle kujalle viimeiset kaksikymmentäkuusi vuotta.
Eräänä päivänä ystäväni Rahim Khan soitti Pakistanista. Hän pyysi minua tulemaan luokseen. Seistessäni keittiössä kuuloke korvalla tiesin, ettei linjalla ollut vain Rahim Khan, vaan myös menneisyyteni sovittamattoman synnit. Lähdin puhelimen suljettuani kävelylle Spreckelsjärvelle Golden Gate -puiston pohjoislaidalle. Varhaisiltapäivän aurinko kimmelsi vedessä, järvellä purjehti tusinoittain vireän tuulenhengen siivittämiä pienoisveneitä. Vilkaistessani ylös näin kaksi punaista leijaa, jotka leijuivat taivaalla sinisine häntineen. Ne tanssivat puiston länsilaidalla, korkealla puiden ja tuulimyllyjen yllä, leijuivat runnatusten kuin kaksi silmää tähyillen San Franciscoa, nykyisin kodiksi sanomaani kaupunkia. Ja yhtäkkiä korvaani kuiskasi Hassanin ääni: Sinun vuoksesi vaikka tuhat kertaa. Hassanin, ristihuulisen leijapojan.
Istuuduin puistonpenkille raidan alle. Ajattelim mitä Rahim Khan oli sanonut hetkeä ennen puhelimen sulkemista, aivan kuin se olisi vasta silloin juolahtanut hänen mieleensä. Nyt on tilaisuus olla jälleen hyvä. Käännyin katsomaan leijaparia. Ajattelin Hassania. Ajattelin Babaa. Alia. Kabulia. Ajattelin elämää, jota olin elänyt, kunnes vuoden 1975 talvi oli muuttanut kaiken. Ja tehnyt minusta sen mikä tänään olen."
Olen rehellisesti sitä mieltä, että tämä on paras kirjan ensimmäinen luku, mitä olen koskaan lukenut.
Ja näin, siinä ensimmäinen - kertokaa vaan, mitä tykkäätte tyylistä, pitäiskö kertoo jotakin lisää jne. Saa myös ehdottaa kirjoja, ja superkiva ois kuulla, mikäli joku muukin on lukneut / päätti tämän takia lukea - muitakin mielipiteitä kaivataan! (ja itkukavereita. Ja hulluja ihmisiä jotka haluaa käydä Afganistanissa.)



Vaikuttaa tosi meilenkiintoselta kirjalta, pitääpäs lukea se kun kesäloma alkaa :D Ja jos sä kerran otat ehdotuksia vastana niin suosittelisin Tracy Chevalierin Tyttö ja helmikorvakoru, sekä S.E. Hintonin Me kolme ja jengi, jos et ole jompaa kumpaa vielä lukenut :D
VastaaPoista