sunnuntai 16. kesäkuuta 2013

Kurjat

Nimi: Kurjat
Kirjoittaja: Victor Hugo
Julkaisuvuosi: 1862
Kustantaja: WSOY
Alkuperäiskieli: Ranska
 - suomentaja: lyhennetty versio Reino Rauanheimo
Sivumäärä: 971 (LYHENNETTY SUOMENNOS! pokkari18x11cm)
Arvosana: 10+++++
Takakansi: "Kurjat rakentuu vaikuttavan keskushahmon Jean Valjeanin ja hänen ystäviensä ympärille. Tämä kaleeriorja ja kuritushuonevanki kulkee vääjäämättä kohti tuhoa epäoikeudenmukaisessa yhteiskunnassa. Äkillinen henkinen havahtuminen antaa sankarille ylimääräisiä voimia taistella rikkaden ja köyhyyden sekä rakkauden ja tragedian kuohuissa kohti onnea ja vapautta." (tyhmä lyhennetty pokkariversioni ei taaskaan sano muuta.)
Ikäraja: Hmm. 13?



Loput kuvat vuoden 2012 elokuvasta, ellei toisin mainita. Tekst sisältää melko paljon viittauksia elokuvaan, ja mielipiteitä myös siitä ja musikaalista.

Valmistautukaa itkuun, raivoon, kärsimykseen ja ylitsepursuavaan rakkauteen kirjaa kohtaan. Ja suluissa oleviin lainauksiin musikaalin kappaleista. Ja elokuvasta napattuihin kuviin. Ja muutenkin vähän erilaiseen tyyliin.

En kirjoita tähän lyhennelmää juonesta, koska en kykene. Anteeksi. Tapahtumat on selostettu wikipediassa melko hyvin, mutta varo spoilereita, jos et niistä pidä!

Alkuu pari lainausta, tästä sanottua:
"It's not a book, it's a crying machine." - tuntematon
"If you like crying, you should go and see it." - Sacha Baron Cohen vuoden 2012 leffaversiosta

Eli joo, jos et tykkää itkukirjoista, tämä ei ehkä ole ihan ensimmäinen vaihtoehto.

Luin puolessatoista viikossa koulun lomassa koko 971 sivua - en kertakaikkiaan voinut lopettaa. (Iskäkin osti mulle Anna Kareninan, koska oli kuulemma huolissaan mitä teen kun tää loppuu. Heh.) Teksti on vanhahtavaa - suomennoskin vuodelta 1945, mutta siihen tottui nopeasti, ja kirja imaisi mukanaan. Oikeastaan tyyli on osa kirjan lumousta - turhanoloisia faktoja, paljon kirjailijan omaa pohdintaa (josta suurin osa tosin leikattu pois, itken oikeasti haluan sen täyspitkän version), romanttisia kuvauksia, paljon henkilöitä ja esittelyitä... Ah, itkettää. Yritän nyt edetä tästä vaikka henkilöesittelyillä. Jos ne eivät kiinnosta/lakkaavat kiinnostamasta, selaa alaspäin, löytyy sieltä sitten sitä kunnon kirja-analysointiakin...

Kurjien päähenkilö, Jean Valjean, on pyhimys. (Cosette, your father is a saint...) Tai ei alunperin. Varastaa leipää nälästä kärsivälle sisarensa lapselle, ja joutuu vankilaan, jossa on yhteensä 19 vuotta - tuomio pitenee karkausyritysten takia. Kuten arvata saattaa, Valjean katkeroituu vankilavuosiensa aikana, eikä tosiaankaan muistuta pyhimystä päästessään vapaaksi - ei, ehdonalaiseen. ("It means I'm free!" "NO!") Mutta, pian, jouduttuaan jokaisen vastaantulijan torjumaksi, hän saa yösijan erään piispan ja tämän sisaren talosta. Piispalta saamansa kohtelun seurauksena Valjean tekee parannuksen ja ryhtyy köyhien auttajaksi.
Valjean on siis kirjan keskushahmo, vaikka häipyykin välillä taustalle. Hän on, kuten sanottu, pyhimys; auttaa kaikkia hädästä kärsiviä, on valmis uhraamaan itsensä muiden takia, välttelee väkivaltaa viimeiseen asti, katuu "syntejään" pohjattomasti. Ja silti Valjean on ehdottoman inhimillinen, useimmiten hyvin samaistuttava, äärimmäisen isällinen ja rakastettava hahmo. Kärsimyksistään huolimatta hän pyrkii aina hyvään - vain yhden henkilön oltua hyvä hänelle. Siinä teille roolimalli, nykynuoret! (Valjean tai piispa, kumpi vaan.) Valjean päätyy korkeimmillaan jopa erään kaupungin pormestariksi, vaikka joutuukin luopumaan asemastaan.

Hugh Jackman Valjeanina
...vankila-aikana...




"Pahiksena" kirjassa on oikeastan yhteiskunta, sen julmuus, epäreiluus ja kurjuus. Valjeanin vastustaja, jos näin voi sanoa, on poliisi Javert, joka oli kirjan mukan jonkin sortin avustaja vankilassa, jossa Valjean oli, musikaalin ja elokuvan mukaan oikeastaan paikan pääjehu. (Ymmärrettävä yksinkertaistus.) Javert on leppymätön, noudattaa lakia orjallisesti ja uskoo, etteivät ihmiset voi muuttua koskaan. Siis koskaan ikinä koskaan. Niinpä hän pyrkii vangitsemaan Valjeanin, ajaa tätä takaa läpi vuosien. Javert jää henkilönä ehkä hieman etäiseksi, ainakin jos yritän olla spoilaamatta pahasti, sillä itselleni hän muuttui inhimilliseksi vasta aivan lopussa.

Russel Crowe Javertina 
Yksin Valjeanin tarinan tärkeimmistä hahmoista on Fantine, joka työskentelee Valjeanin omistamalla tehtaalla tämän pormestariaikana. Fantinella on tytär, Cosette, jonka isä jätti hänet tytön ollessa kaksivuotias. Fantine on joutunut antamaan Cosetten erään majatalonpitäjän ja tämän vaimon huolehdittavaksi, mutta joutuu lähettemään heille säännöllisesti rahaa. Fantine saa potkut työstään tyttären olemassaolon paljastuttua - avioton lapsi 1800-luvulla, nope. Hankkiakseen rahaa Fantine myy hiuksensa ja hampaansa (joiden molempien kauneuden kuvailuun käytetään kirjassa useita sivuja) ja joutuu lopulta prostituoiduksi. Valjean saa selville, että olisi voinut estää Fantinen potkut, ja lupaa huolehtia hänestä ja Cosettesta. Fantine kuitenkin kuolee (tämä ei ollut spoilaus, se tapahtuu niin hemmetin alussa) ja Valjean ottaa yksin Cosetten huolehdittavakseen.

Anne Hathaway Fantinena.
...ja sitten myöhemmin.

Anne Hathawayn roolisuoritus oli yksi ehdottomista suosikeistani koko leffassa. Sydäntäsärkevää. Kuunnelkaa I Dreamed A Dream ja yrittäkää väittää vastaan.

Cosette on tosiaan Fantinen tytär, jonka Valjean adoptoi ja kasvattaa kuin omanaan. Cosette on myös yksi tärkeimmistä henkilöistä toimien yhdyssiteenä muiden hahmojen välillä. Cosettea kuvataan kirjassa hyvin kauniiksi ja hieman ujoksi, mutta tietenkin - Valjeanin kasvattamana - myös enkelimäise hyväksi ja lempeäksi. (Cosetten pohdinnat ulkonäöstään ovat ihanaa luettavaa. Oikeasti. Kun siirtää sivuun 1800-luvun tyylin korulauseet, sieltä löytyy jokaisen nykyteinin epävarmuus, pelko ja kenties ilokin.) Cosettella on kirjan henkilöistä kenties paras asema, ja - myönnetään - sen takia hänestä ei pidetä fanien keskuudessa yhtä paljon kuin muista, en itsekään erityisesti liikuttunut ensimmäisen kokemuksen perusteella. Virhe! Cosette eli kuusi vuotta ehkä kauheimmassa paikassa ikinä - se majatalo, jossa hän asui 2-8-vuotiaana. Isäntä ei välittänyt lainkaan, emäntä palvoi omia tyttäriään ja teetti Cosettella rankimman työt. Kirjassa kuvataan hyvin elävästi pelkoa, jota Cosette tuntee Madame Thenardieria, majatalon emäntää, kohtaan - hän kirjaimellisesti kangistuu kauhusta tämän lähestyessä, ja vielä poispääsyn jälkeenkin nimen tullessa esille. Kaiken kaikkiaan, Cosette on nykyään mielestäni yksinkertaisesti ihana. Pikkuinen raukkaparka, kaunis nuori nainen - jälleen esimerkki siitä, että hyvä tuottaa hyvää.
Amanda Seyfried (aikuisena) Cosettena

Sacha Baron Cohen ja
Helena Bonham Carter
Thenardiereina
Thenardiereiden vanhin tytär, Éponine, nousee myös tärkeään rooliin. Vaikka häntä pikkutyttönä hemmotellaankin, nuorena hän jää vaille huomiota ja elää käytännössä kadulla, muttei kuitenkaan ole yhteydessä pikkuveljeensä Gavrocheen, täydelliseen pariisin katupoikaan, joka liittyy myös vallankumousjoukkoihin. Époninen isä laittaa tyttärensä auttamaan rikoksissaan ja muissa epämiellyttävissä töissä; Époninen ja Cosetten roolit siis kääntyvät käytännössä päälaelleen. Cosette saa rakastavan isän ja hyvän kodin, Éponine joutuu elämään köyhyydessä vailla turvaa. Pahaksi onnekseen hän myös rakastuu Marius Pontmercyyn - mutta on hitto vieköön paljon muutakin kuin se rakkaansa torjuma tyttö, rooli, joka tuntuu korostuvan suuresti.

Samantha Barks Époninena

Daniel Huttlestone Gavrochena
Marius Pontmercy on nuori, isoisänsä luota poliittisten ja muunkinlaisten erimielisyyksien takia Pariisiin paennut nuori mies, joka rakastuu Cosetteen - jos ihmettelette niitä vitsejä, joita netti on täynnä, leffassa tämä tapahtuu kirjaimellisesti ensi silmäyksellä. Kirjassa rakastuminen tapahtuu hitaasti, kauniisti ja kertakaikkisen romanttisesti. Ah, ihanaa. Suloista. En leffan perusteella ihastunut myöskään Mariukseen mitenkään mahdottomasti, mutta oletin, että kirja muuttaisi asian - heh, eipä oikeastaan. Nykyään pidän Mariuksestakin, mutta hänen luonteensa tuli myös leffan lyhenneltynä versiona esille melko hyvin. Mariusta nimitetään fandomissa melko usein koiranpennuksi - okei, en ota kantaa, mutta huom, en tyrmää ainakaan täysin. Hehe.
Marius on myös hyvin ihailtava hahmo - hän hylkää isoisänsä rikkaudet ja lähtee, koska tämä ei suostu kunnioittamaan häntä, hänen mielipitetään ja mikä tärkeintä, hänen isäänsä, Napoleonin sotien veteraania. Marius ei suostu edes ottamaan rahalähetyksiä vastaan, vaan lakiopiskelujen ohella opettelee kaksi vierasta kieltä voidakseen tienata rahaa kääntäjänä. (Niin mikä kielipää?)

Eddie Redmayne Mariuksena.
En aluksi tykännyt hirveästi, mutta nyttemmin olen vakuuttunut
siitä, että Redmayne on paras Marius mitä maa päällään kantaa.

Pariisissa Marius myös tutustuu - tattadadaa! (anteeksi) - opiskelijoiden muodostamaan aktivistiryhmään, joka kantaa nimeä Les Amis de l'ABC, suomennettuna siis "Aapisen ystävät." MUTTA! Tässä on yksi Victor Hugon nerokkuuksista. ABC lausutaan samaan tapaan kuin ranskan sana abaisse, joka merkitsee köyhiä ihmisiä. Täydellistä neroutta. ♥ (Tykkään tämmöisistä sanajutuista aina ihan älyttömän paljon.) 

Ryhmän (luvun Aapisen ystävät ensimmäinen kappale on otsikoitu "Ryhmä, josta oli vähällä tulla historiallinen" - ehdoton itkukoodi.) johtajana toimii 23-vuotias Enjolras, joka on kaiketi mailmankaikkeuden kaunein ihminen. Oikeasti. Enjolras'n ulkonäköä kehutaan suunnilleen enemmän kuin Fantinen hiuksia ja hampaita. Ja se on paljon. Enjolras on ehdoton, sotaisa, sataprosenttisesti aktivisti, joka on valmis tekemään mitä tahansa vapaan Ranskan puolesta. Hän on ainoa lapsi ja rikas, mutta koko sydämestään köyhien puolella. Enjolrasia ei kiinnosta mikään maallinen - ja nyt tarvitaan lainaus kirjasta. "Hänellä oli vain yksi intohimo, oikeus, ja vain yksi ajatus, sen tiellä olevien esteiden kumoaminen. Hän oli ankara myöskin huvituksissaan. Kaikesta, mikä ei koskenut tasavaltaa, hän loi silmänsä syrjään. Hän oli marmorinen vapuden rakastaja." Hyvänä esimerkkinä: eräässä kohdassa muut ryhmän jäsenet puhuvat rakastajattaristaan; Enjolras mutisee vain "Patria". Se ei ole naisen nimi, vaan tarkoittaa isänmaata latinaksi.


Hyvät naiset ja herrat ja muut, Aaron Tveit Enjolrasina.
Haluaisin oikeasti selittää jollekulle, miksi olen ehdottomasti
sitä mieltä, että Tveit esittää roolin täydellisesti.
Kuunnelkaa joku ;___;



Koska muut ryhmän jäsenet on jätetty surkean pieniin rooleihin musikaalissa ja elokuvassa, minä muuten sanon kaikista jotakin. Tai lähinnä lainailen kirjaa. Koska olen korviani myöten rakastunut kaikkiin, ok?
Järjestys muuten napattu kirjasta.

Siinä missä Enjolrasia luonnehditaan johtajaksi, Combeferre kuvataan "tien osoittajana". Hän ihannoi rauhaa puhtaimmillaan, ja pyrkii siihen kaikin keinoin, mutta väkivaltaa vältellen. Combeferre "uskoi kaikkiin unelmiin" ja "selitti, että tulevaisuus on koulunopettajain käsissä." "Vallankumouksen henkeä oli helpompi vetää sisäänsä Combeferren kuin Enjolras'n seurassa."
Killian Donnelly Combefferrenä


Jean Prouvaire, "Jehan", on "helläluontoinen, ---, soitti huilua, kirjoitti runoja, rakasti kansaa..." Hän "puhui hiljaa, pää kumarassa, katse alasluotuna, hymyili hämillään, pukeutui huonosti, näytti kömpelöltä, punastui tyhjästä ja oli hyvin ujo. Muuten pelkäämätön." En usko, että tarvitsee sanoa muuta - kirja puhuu puolestaan. (Ja minä itken.)


Alistair Brammer Prouvairena

Feuilly on orpo, "työmies eräässä viuhkatehtaassa, ansaitsi töin tuskin kolme frangia päivässä ja ajatteli vain yhtä ainutta asiaa: maailman vapauttamista. Oli hänellä toinenkin into: tietojen hankkiminen, mitä hän sanoi itsensä vapauttamiseksi. Hän oli itse opetellut lukemaan ja kirjoittamaan; kaikki, mitä hän osasi, hän oli itse oppinut." Ja jos ihmettelette netin Puola-vitsejä, Feuilly tosiaan huutaa yhdessä kohtaa "Eläköön Puola!" (en sitten tiedä miksi, kirja ei ainakaan omien muistikuvieni mukaan perustele tätä - ainakaan se perkeleen lyhennetty suomennos.)

Gabriel Vick Feuillyna

Courfeyrac on "ryhmän keskus", ja muistuttaa kirjan mukaan suuresti Cosetten biologista isää, joka on paskiainen, anteeksi suorasanaisuuteni. Silti: "Näennäisistä mielen ulkopuolen yhtäläisyyksistä huolimatta oli ero hänen ja Tholomyés'n välillä suuri. Sisäinen ihminen oli heissä aivan erilainen. Tholomyés'ssä asui asianajaja, Courfeyracissa vaealtava ritari." Myös Corfeyracin vanhemmat ovat oletettavasti melko rikkaita ja huonoissa väleissä poikansa kanssa: hän on jättänyt nimestään pois etuliitten de. "Yksi restauratsionin porvarisluokan vääriä käsityksiä ylimystöstä ja aatelista oli usko tuohon partikkeliin."
Fra Fee Courfeyracina
Bahorel on ryhmän jäsenistä kaikkein vähiten tunnettu, koska musikaali. Muillakin ryhmän jäsenillä on tosiaan aivan minimaaliset roolit (vain kahden nimet mainitaan, suurimmalla osalla ei ole lainkaan repliikkejä), Bahorel on jätetty kokonaan pois. Ihan kokonaan. MIKSI, OI MIKSI. Bahorel on mahtava! Hän "oli hyväluontoinen ja huonotapainen olento; uskalias, tuhlaavainen, ettemme sanoisi antelias, puhelias, ettemme sanoisi kaunopuheinen, rohkea ollaksemme sanomatta röyhkeä, --- Hänen vanhempansa olivat talonpoikaisväkeä, ja heissä hän oli osannut herättää kunnioitusta poikaansa kohtaan."

Iwan Lewis Bahorelina
Laigle de Meaux, ystävien kesken Bossuet, on 25-vuotias ja jo kaljuuntunut ainaisen epäonninen nuorukainen. Todella epäonninen, mutta "oli iloinen sielu kaikista vastoinkäymisistä huolimatta." Hän on kekseliäs ja opiskelee lakitiedettä enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Hänellä ei ole kotia, joten hän "asui missä vain, useimmin Jolyn luona."

Stuart Neal Bossuetina
MOKA sen pitäisi olla kalju!
Joly on 23-vuotias lääketieteen opiskelija, jokseenkin luulotautinen, "luuli olevansa sairaalloinen, --- väitti, että ihminen voi magnetisoitua kuin naula, --- Muuten hän oli hilpein heistä kaikista."

Hugh Skinner Jolyna




Ja sitten. Anteeksi, alan itkeä kun seuraava henkilö mainitaankin.

Grantaire. "Kaikkien näiden hehkuvien sydänten ja vakaumuksessaan vakiintuneiden joukossa oli yksi skeptikko." Grantaire ei usko vallankumoukseen ja ihmisten nousuun, ei edes oikeastaan vastusta hallitusta. Hän "varoi tarkoin uskomasta mihinkään." Hän tuntee viinit, osaa tanssia ja miekkailla - ja on juoppo. Kaikki muun ryhmän hokemat edistukseen viittavat sanat vain hymyilyttävät Grantairea: hän elää ironiassa.
Miksi Grantaire sitten on tällaisessa joukossa?
"Muuten tämä epäilijä oli eräässä suhteessa fanaattinen. Tämän fanatismin kohteena ei ollut aate eikä uskonkappale, ei taide eikä tiede, vaan eräs ihminen: Enjolras. --- Millä tavoin vallitsi Enjolras häntä? Aatteillaanko? Ei, luonteellaan." "Hän tarvitsi Enjolrasta. Tekemättä itselleen selkoa ja ajattelemattakaan syyn selittämistä hän viehättyi tähän puhtaaseen, terveeseen, lujaan, rehelliseen, ankaraan, avoimeen luonteeseen. Hän ihaili vaistomaisesti vastakohtaansa."
(Saanko itkeä?)


George Blagden Grantairena.
Myös George Blagdenin roolisuoritus oli uskomattoman upea.

Muuten. Huom.
Se "Les Mis -vallankumous" EI ole Ranskan suuri vallankumous vuonna 1789. Kyseessä on vain kaksi päivää kestänyt, historiassa todella tapahtunut opiskelijoiden kapina, josta voitte lukea lisää wikipediasta, ikävä kyllä vain englanniksi. (Huom, englannista puheen ollen, älä sekoita tätä, siis June Rebellion, ja June Revolutionia. Iiiiihan eri jutut.)

Sitten. Itse analyysi. 

Kurjat kolahti minuun kuin kasa tiiliskiviä - romaanin englanninkielinen lempinimi onkin "The Brick", tiiliskivi. En osaa selittää, miksi. Jokin tarinassa, nimenomaan tarinassa, lumosi täydellisesti, eikä päästä otteestan. Okei, olen - kiitos tumblr:n - melko syvällä fandomissa, pareissa sun muissa jutuissa, mutta itse tarina, oikeat faktat, hahmot ja juoni, ovat se syy, miksi roikun tässä kirjassa - ja elokuvassa - ja musikaalissa - yhä edelleen näin tiiviisti.

Tämä. Juuri tismalleen näin.

Niin, mikä siinä tosiaan iski? Ensimmäinen kokemus oli se uusi leffa, ja kuten ehkä tästäkin huomaa, rakastuin siihen heti ensimmäisellä kerralla. (Itseasiassa olen nähnyt koko leffan vain kerran, tubesta tietysti katseltu pätkiä ties kuinka monta kertaa.) Jo se siis sai aikaan ensimmäisen itkuaallon ja ihastuspuuskan - mutta kirja viimeisteli kaiken. Se antoi niin uskomattoman paljon lisää tietoa! (Mm. se tarina Fantinesta ja Cosetten isästä, piispan tausta, kertomus Mariuksen isästä ja isoisästä, paljon lisää Époinen hahmoon, Les Amis de l'ABC:n kaikki henkilöt - leffassa huomioi kiinnittyi pääasiassa Enjolrasiin ja Grantaireen, vaikka siinä muutkin huomasi paremmin kuin musikaalissa - jonka näin ensimmäistä kertaa Lontoossa 10.6. ja oli uskomattoman upea kruunaten koko Kurjat-pakkomielteeni.) Victor Hugo on onnistunut luomaan niin todellisen, kauniin, sydäntäsärkevän, aidon, upean tarinan, etten voi olla rakastumatta siihen yhä uudelleen. (Ja etsimättä lakkaamatta täyttä suomennosta.)

Yksi syy rakastumiseen ovat hahmot; jokainen on täydellinen virheineen ja hyveineen, pettymyksineen ja unelmineen. En kykene valitsemaan suosikkia, mutta pakko sanoa, että Grantaire olisi sillä listalla melko korkealla - äh, sanoisin kyllä melkein kaikista noin - kaikista "hyviksistä", heh. Kurjat tosiaan ansaitsee asemansa yhtene kirjallisuuden suurimmista klassikoista. Kaikkien pitäisi tutustua tähän edes jollakin tavalla - kirja saattaa olla useimmille liian pitkä, (minulle liian lyhyt, varmaan se kokonainen versiokin olisi ;__;), mutta leffaversioita löytyy 6, ja sitten tietysti se musikaali. (Leffoista vain siinä uusimmassa lauletaan. Itse en ole nähnyt muita, mutta jos et tykkää musikaaleista, kannattaa suunnata katse niihin. Uusin vuodelta 1998.)

Kaiken kaikkiaan Kurjat on siis todellinen mestariteos. Kuten pokkarini takakannen "alkukertaus" sanoo, "Upean kaunokirjallisen teoksen lisäksi Hugo on kirjoittanut vastaansanomattoman julistuksen köyhien oikeuksien puolesta." Jeps, ihmisoikeudet ovat kohtalaisen korkealla omien kiinnostuksenkohteideni listalla, joten sekin tietysti vaikuttaa innostukseen.

Kurjat on ehdottamasti yksi niistä kirjoista, jotka olisi upeaa lukea alkuperäiskielellä. Itken (myös) sille, etten osaa sanaakaan ranskaa (tai osaan. Kaksi sanaa. Permets-tu?). Se kokonainen suomennos on kyllä pakko löytää jostain, tai viimeisenä vaihtoehtona ihan oikeasti luen tämän enkuksi, vaikka olenkin siinä surkea. Ja leffan aion ostaa heti 26. pvä, kun se suomessa julkaistaan, ja musikaaliin muuten hankkiudun vielä ainakin toiseen kertaan. Uskomattoman upea teos, joka lumoaa vielä 150 vuotta ilmestymisensä jälkeenkin.


Psst. Jos jotakuta kiinnostaa, olen kirjoittanut kaksi kirjafaktoihin perustuvaa ficciä. Voin tarvittaessa lähettää linkit.