sunnuntai 26. toukokuuta 2013

Poika

Nimi: Poika
Kirjoittaja: Marja Björk
Julkaisuvuosi: 2013
Kustantaja: Like
Alkuperäiskieli: Suomi
Sivumäärä: 215 (kovakantinen 13x21cm)
Arvosana: 9
Takakansi: "Marion eli Makke on aina tiennyt olevansa poika. Perhe yrittää pakottaa Makkea tytöksi ja suojella häntä ulkopuolisilta. Välillä äiti tuntuu tajuavan lastaan ja välillä taas ahdistaa hänet nurkkaan. Naiseksi kasvaminen, pukeutuminen, kaverisuhteet, koulunvaihdot, seurustelu. Muiden nuorten ilon aiheet ja arki ovat Makelle pelottava temppurata, jolla hän taiteilee yksin."
Ikäraja (oma arvioni): 11



Luin Pojan muutama viikko sitten - bongasin mainoksen lehdessä ja ajattelin heti, että tämä on pakko lukea. Varasin kirjastosta saman tien, yllättävän lyhyt odotusaika siihen nähden, että kirja on ihan uusi. Aloitin lukemisen iltakymmenen tienoilla - ajattelin, että lukaisen pari lukua ja rupean nukkumaan. Katsoin kelloa seuraavan kerran varttia vaille kahdeltatoista, kun takakansi tuli vastaan. Kirja imaisi mukanaan ja ajantaju katosi täysin.

Pojan aihe - transsukupuolisuus - on vielä tällä hetkellä kirjallisuudessa melko harvinainen. Seksuaalivähemmistöistä kertovia tekstejä on jo enemmänkin, sukupuolivähemmistöistä... Itselleni ei tule mieleen yhtäkään tämän kyseisen lisäksi, kertokaa ihmeessä, jos joku tietää. Yksin kirjan kiinnostavimmista piirteistä on, että se pohjaa kirjailijan oman pojan kokemuksiin. Poika onkin todella realistinen, mitä minäkertoja ja puhekielisyys entisestään korostavat. Tekstiä lukee todella nopeasti, koska se on nykykielistä ja sujuvaa. Ikärajaksi laitoin 11, koska kirjassa on joitakin melko intiimeja kohtauksia, mutta arvioikoon kukin ihan itse että mitä kehtaa lukea. (Ainakin minulle olisi ollut kymmenvuotiaana ehkä vähän liikaa.)

Kirjan tarina ulottuu laajalle ajanjaksolle - alussa Makke on vasta vähän yli kolme, lopussa jo parikymppinen. Painopiste on kuitenkin hänen nuoruusvuosissaan. Tarina alkaa, kun Makke, hänen äitinsä ja veljensä Aaron muuttavat Rovaniemeltä Tikkurilaan isän kuoltua moottorikelkkaonnettomuudessa toisen naisen kanssa. Makke on lapsesta saakka vakuuttunut siitä, että hänen kuuluisi olla poika - nuket eivät kiinnosta, hametta ei pueta päälle vaikka mikä olisi. Naapurin lapset eivät edes tajua, että Makke on oikeasti tyttö, ennen kuin hänen äitinsä siitä ilmoittaa. Nimi "Marion" on se verran erikoinen, että pikkulapset eivät tunnista sukupuolta sen perusteella. Makke ja hänen isoveljensä ihastuvat samaan, naapurissa asuvaan tyttöön, ja Makke auttaa koulussa poikia kirjoittamaan rakkauskirjeitä muille tytöille. Syntymäpäivät ja joulut ovat silkaa tuskaa, kun paketeista paljastuu pelkkiä pinkkejä pikkuprinsessatavaroita ja kakustakin tehdään prinsessalinna, ei veturia tai autoa. Maken kasvaessa kaikki vaikeutuu entisestään: esimerkiksi rintaliivien hankkimisesta tulee suunnaton ongelma, joka onneksi ratkeaa suhteellisen helposti ymmärtäväisen myyjän takia. Siis ulkoisesti helposti, sisälläpäin kaikki tuntuu väärältä.

Myös perheenjäsenten kanssa on ongelmia - veli ei tiedä, miten suhtautua pikkusiskoon, joka on oikeasti poika, mutta puolustaa kuitenkin vaikeimmissa tilanteissa. Yksin kirjan kiinnostavimmista hahmoista on Maken äiti. Hän on järkevä, hieman etäinen, huolehtii perusasioista hyvin, muttei koskaan esimerkiksi lue iltasatuja. Äiti on katkera miehelleen, joka petti häntä ja oli tuhlannut perheen kaikki rahat kertomatta vaimolleen mitään. Perheellä tekee tiukkaa, mutta tilanne helpottaa vähän, kun äiti menee uusiin naimisiin. Isäpuoli on mukava, arvostaa Makkea ja Aaronia, muttei tunge liian lähelle. Maken äiti jää kirjassa hieman etäiseksi, vaikka onkin tärkein sivuhenkilö. Joskus hän tuntee ymmärtävän Makkea täydellisesti, joskus ei lainkaan. Maken ja äidin välit ovat välillä suorastaan olemattomat, mutta molemminpuolisen ymmärryksen kasvaessa suhde lämpenee - ja vaikeimpinakin aikoina äiti on aina lähelle, puolustaa typeriä opettajia ja jopa poliiseja vastaan. Mummo, edesmenneen isän äiti, ei ymmärrä Makkea yhtään, vaan toistelee käytösohjeita hienolle naiselle.

Myös seurustelusuhteet tuottavat ongelmia - Makke ihastuu tyttöihin, muttei halua näiden ajattelevan suhdetta lesbosuhteena. Jotkut ymmärtävät, joidenkin kanssa on pakko laittaa välit poikki vain, koska Maken biologinen sukupuoli on vähällä paljastua. Nimenhuudot koulussa ovat yhtä tuskaa - muut joko nauravat tai tuijottavat, kun Maken pitää ilmoittaa itsestään opettajan huhuillessa "Susanna Marionia". Ammattikoulussa Maken sukupuoli paljastuu juuri tällä tavalla, mutta hämmennys häviää nopeasti ja Makke hyväksytään jätkien joukkoon. Ongelmat kuitenkin kasaantuva, ja muutamaan kertaan päästään tutustumaan poliisiasemaan ja turvakotiin.

Poika oli erittäin kiinnostava ja mukaansatempaava kirja, jonka luen todennäköisesti vielä monta kertaa uudestaan. Toivottavasti pian ilmestyy muitakin aihetta koskevia kirjoja, sillä siitä puhutaan aivan liian vähän. Virallista tietoa kirjasta ei löytynyt niin hirveän paljon, vaan sen teho perustui tunnelataukseen, joka upposi ja syvälle. Olisin itse kaivannut ehkä vähän lisää tietoa - ja kenties valitusta tietyistä asiaan liittyvistä seikoista. Veikkaisin, että kirja olisi muuttanut mielipidettäni aiheesta, ellen olisi ollut jo ennestään "suvaitsevainen" - lainausmerkeissä, koska sana on typerä, mutten nyt keksi parempaakaan. Suosittelen Poikaa ehdottomasti ihan kaikille, se avaa silmät ja saa ajattelemaan. En ollut kaikista asioista lainkaan samaa mieltä kuin Makke, joka vielä pamautteli mielipiteensä melko suoraan, mutta tekstityyli sai silti samaistumaan ja ymmärtämään.

Näytteeksi kaksi pätkää, koska en osannut valita. Ensimmäinen ei varsinaisesti koske pääaihetta, mutta antaa kuitenkin kuvan tyylistä - ja on lisäksi niin ehdottoman totta, että luin sen varmaan kolme kertaa putkeen. Toisesta välittyy paremmin Marionin ja hänen äitinsä suhtautuminen.

"Musta Surma oli sanonut vanhempainillassa, että meidän koulussa ei ilmene koulukiusaamista. Maikat ovat sokeita. Kiusaamista on joka paikassa, jokaisella työpaikalla ja aivan kaikkialla. Sanotaan, että kiusatuksi voi joutua kuka hyvänsä. En usko. Kiusatuksi joutuvat vain heikoimmat tai sellaiset, jotka eivät osaa olla. Se, mistä heikkous johtuu, on eri asia. Aina se ei ole oma vika. Ihmiset ajattelevat alitajuisesti, että kun heikot kiusataan hengiltä, ryhmä vahvistuu. Ei vahvistu. Aina tulee uusia heikkoja. Eihän siihen tarvita kuin kolari, käävät tai köyhät vanhemmat tai vinot silmälasit. Vammaisten päivänä kukaan ei halunnut olla nutalla.
Koulussa ei saa olla myöskään liian hyvä, sellainen, joka saa ysi miinuksen ja näyttää masentuneelta, kun sai huonon numeron. Hikareita syrjitään. Ei saa viitata liian paljon. Maahanmuuttajat saavat helpommin hyviä numeroita kuin perusjätkät. Jos maikoille näyttää, että vituttaa, saa huonomman numeron kuin muuten ansaitsisi."

"Kaupassa mutsi tietenkin puhutteli minua nimeltä.
"Marion, mitä tykkäät tästä?" "Marion, tuo ei tule kestämään käytössä." Myyjä näytti meille vain tyttöjen talvivaatteita.
Kun menin poikien puolelle, myyjä ei tiennyt miten suhtautua. Mutsi asettui sen ja minun väliin ja antoi valita vapaasti. Kassalla myyjä näytti hapanta naamaa niin kuin sitä olisi loukattu.
Yhtenä hetkenä äiti tajusi minua, seuraavassa hetkessä se pisti minut vaikeaan ja noloon tilanteeseen.Aina kun olin saanut olla sekunnin riemuissani, jouduin pettymään. Ylämäki, alamäki, yhtä vuoristorataa. Äiti näki ja ymmärsi, ja hetken päästä se oli tyhmä ja tunteeton."

lauantai 25. toukokuuta 2013

Leijapoika

Hahaa, ensimmäinen postaus! Blogin ideana on siis yksinkertaisesti kirja-arvostelut/-vinkkaukset. Koska luen paljon ja haluan selittää melkein kaikista kirjoista jotakin.

Aloitus arvokkaasti - lempikirjani.

Alkuperäinen

Alkuperäinen suomalainen

Leffakansilla


Nimi: Leijapoika (The Kite Runner)
Kirjoittaja: Khaled Hosseini
Julkaisuvuosi: 2003
Kustantaja: Otava
Alkuperäiskieli: Englanti
Suomentaja: Erkki Jukarainen
Sivumäärä: 430 (pokkaripainos, 11x18 cm)
Arvosana: 10
Takakansi: "Kabulilaisen mahtimiehen poika Amir ja köyhän hazarapalvelijan poika Hassan - erottomattomia, melkein ikuisesti." (pokkariversioni ei sano muuta.)
Ikäraja (oma arvioni): 14

Sinun vuoksesi vaikka tuhat kertaa.

Luin Leijapojan reilu vuosi sitten, ysiluokan keväällä - yhtenä oman elämäni vaikeimmista ajoista. Kirja sijoittuu suurimmilta osin Afganistaniin, myös Yhdysvalloissa ja Pakistanissa käydään. Se ei vaadi ennakkotietoa Afganistanin historiasta tai kulttuurista, joten kuka tahansa voi - ja kaikkien pitäisi! - etsiä tämä kirja jostakin. Ikärajaksi kuitenkin arvioin ainakin tuon 14-v, kirja sisältää joitakin erittäin raakoja ja inhottavia kohtauksia. 

Tarina kertoo rikkaan kauppiaan pojan Amirin ja köyhän hazarapalvelijan pojan Hassanin ystävyydestä. Kirjan alussa Amir kertoo lapsuusajan muistoistaan, ajasta, jolloin Afganistan ei vielä ollut sotien repimä vaan rauhallinen monarkia. Kerronta on silti realistista, Hosseini nostaa esiin myös tuon ajan huonot puolet; rotuerottelun ja muun epäarvoisuuden. Tämä näkyy selvästi myös Amirin ja Hassanin ystävyydessä; asetelma palvelijan ja palveltavan välillä on selvä. Hassan tottelee Amiria kaikessa, yhdessä kohtaa myöntää vaikka suostuvansa syömään multaa tämän käskystä. Amir itse nauttii ylempiarvoisuudestaan, kohtelee Hassania kiintymyksestään huolimatta alentuvasti. Hän ylpeilee koulutuksellaan, lukutaidollaan, kaikella mitä Hassanilla ei ole. Molemmat pojat nauttivat tarinoiden kuulemisesta, ja Amir lukee mielellään Hassanille ääneen. Hän kuitenkin muuttelee kertomuksia, huijaa Hassania, joka ei tietenkään voi itse tarkistaa, kuinka tarina oikeasti menee. Kaikesta huolimatta poikien ystävyys on aitoa, syvän kiintymyksen seurausta.
 Kaikki muuttuu Amirin ollessa kahdentoista. Hän ja Hassan osallistuvat parina kaupungin jokavuotiseen leijakisaan, josta molemmilla on suuret odotukset. Hassanin jahdatessa viimeistä leijaa hän joutuu kaupungin kiusaajan uhriksi. Amir näkee mitä tapahtuu, muttei halua tai uskalla mennä väliin. Hänen pelkuruutensa on inhottavaa, itse tapahtuma aiheutti lukiessani fyysistä pahoinvointia, mutta Amirin inhimillisyys esti kuitenkin vihaamasta hahmoa.
Sen jälkeen poikien ystävyys ei palaa ennalleen. Hassan yrittää palauttaa välit, mutta Amir ei kykene. Hän lavastaa tilanteen, jonka johdosta Hassan ja hänen isänsä joutuvat lähtemään talosta.
Myöhemmin Amir pakenee isänsä kanssa Yhdysvaltoihin aloittaakseen uuden elämän. Menneisyys ei kuitenkaan jätä rauhaan ennen kuin välinsä sen kanssa on selvittänyt lopullisesti.

Ennen Leijapoikaa olin jo lukenut Hosseinin toisen romaanin, Tuhat loistavaa aurinkoa, ja osasin odottaa loistavaa lukukokemusta. Ja pah - mitä vähättelyä. Leijapoika meni täysin yli ymmärryksen, aloitin itkemisen sivulla 18 enkä lopettanut missään vaiheessa. Itkin niin mielettömän rajusti, että välillä oli pakko laskea kirja hetkeksi käsistä ja käpertyä kokoon hillitsemään tärinää ja pyyhkimään kyyneliä, joilta ei nähnyt lukea. Hoin yli puoli kirjaa päässäni Hassanin nimeä tasaisena mantrana, kadotin täysin ajantajuni, unohdin, että on kylmä ja talvi ja päivä oli mennyt paskasti - luin, luin, luin, rakastin ja vihasin hahmoja kuin oikeita ihmisiä. Päähenkilö Amir teki - tai oikeastaan jätti tekemättä jotakin, minkä seurauksena olisin oikeasti halunnut vihata häntä, mutta ei, Hosseini kirjoittaa kaikki hahmonsa niin kertakaikkisen inhimillisiksi, että samaistuminen on aivan vahvaa vihaamista varten. Ja Amir oli vasta lapsi. Yksi traagisimmista piirteistä kirjassa oli, että kaikki pahimpien tekojen uhrit tosiaan olivat lapsia, ja silti kärsimykset heijastuivat vielä aikuusuuteenkin. Eipä ihme, että Hosseini onkin omistanut kirjansa omien lapsiensa lisäksi kaikille Afganistanin lapsille. 
Luin Leijapojan yhdeltä istumalta ja itkin varmaan tunnin vielä sen jälkeenkin, mutten silti päässyt irti lumouksesta. Kuskasin kirjaa mukana joka paikassa koko loppukevään - ihan turhaa, ei sitä kuitenkaan voi julkisella paikalla lukea, alkaa itkettää liikaa. Pelkkä ajatteleminen itkettää. Älkää kuitenkaan käsittäkö väärin, kirjassa on myös paljon onnellisia hetkiä ja tavallista, kaunista arkea - kaikki kuvattuna täydellisesti. Hosseinin kirjoitustyyli on kertakaikkiaan uskomaton. Kerronta on kaunista, mukaansatempaavaa, haavoittavaa, kaikkea, mitä kuvitella saattaa. Asiat kerrotaan koruttomasti, yksinkertaisesti, mutta samaan aikaan sydäntäsärkevän herkästi ja ymmärtäen. 
En osaa kuvailla kunnolla, miten uskomaton kokemus tämän kirjan lukeminen oli. Se auttoi pääsemään yli monista vaikeista hetkistä, rauhoitti pelkästään ajatuksella siitä, että voisin paeta Afganistaniin itkemään todellisia suruja. Osaan vain hokea että lukekaa, lukekaa, lukekaa tämä kirja! Se avaa silmät monille asioille, esimerkiksi sellaiselle pikkujutulle kuin arjelle islamilaisessa kulttuurissa. Monille nimi "Afganistan" tuo mieleen vain sotaa, kuolemaa, tuhoa, paikan, josta kukaan ei palaa. Leijapoika muistuttaa, että tuossa kaukaisessa maassa asuu tavallisia ihmisiä, että se ei ole pelkkää kuolemaa, että kaikki muslimit eivät hemmetti soikoon ole terroristeja! Loistavan kaunokirjallisen teoksen lisäksi Leijapoika on myös ikkuna tähän kulttuuriin, sitä lukiessa oppii, vaikkei edes yritä. Lukekaa, lukekaa, lukekaa. 

Näytteeksi valitsin kirjan ensimmäisen luvun/prologin, mielestäni siitä saa hyvin käsityksen koko tyylistä.

"Minusta tuli se mikä tänään olen kahdentoista ikäisenä eräänä kylmänä ja pilvisenä talvipäivänä vuonna 1975. Muistan tarkan hetken ja sen, miten kyyristelin murenevan savitiilimuurin takana ja kurkistelin kujalle jäätyneen puron tuntumassa. Siitä on kauan, mutta olen oppinut ajan myötä, ettei pidä paikkaansa että menneisyyden pystyisi hautaamaan. Menneisyys nimittäin kynsii tiensä maan alta esiin. Katsellessani nyt taaksepäin tajuan, että olen kurkkinut sille tyhjälle kujalle viimeiset kaksikymmentäkuusi vuotta.
Eräänä päivänä ystäväni Rahim Khan soitti Pakistanista. Hän pyysi minua tulemaan luokseen. Seistessäni keittiössä kuuloke korvalla tiesin, ettei linjalla ollut vain Rahim Khan, vaan myös menneisyyteni sovittamattoman synnit. Lähdin puhelimen suljettuani kävelylle Spreckelsjärvelle Golden Gate -puiston pohjoislaidalle. Varhaisiltapäivän aurinko kimmelsi vedessä, järvellä purjehti tusinoittain vireän tuulenhengen siivittämiä pienoisveneitä. Vilkaistessani ylös näin kaksi punaista leijaa, jotka leijuivat taivaalla sinisine häntineen. Ne tanssivat puiston länsilaidalla, korkealla puiden ja tuulimyllyjen yllä, leijuivat runnatusten kuin kaksi silmää tähyillen San Franciscoa, nykyisin kodiksi sanomaani kaupunkia. Ja yhtäkkiä korvaani kuiskasi Hassanin ääni: Sinun vuoksesi vaikka tuhat kertaa. Hassanin, ristihuulisen leijapojan.
Istuuduin puistonpenkille raidan alle. Ajattelim mitä Rahim Khan oli sanonut hetkeä ennen puhelimen sulkemista, aivan kuin se olisi vasta silloin juolahtanut hänen mieleensä. Nyt on tilaisuus olla jälleen hyvä. Käännyin katsomaan leijaparia. Ajattelin Hassania. Ajattelin Babaa. Alia. Kabulia. Ajattelin elämää, jota olin elänyt, kunnes vuoden 1975 talvi oli muuttanut kaiken. Ja tehnyt minusta sen mikä tänään olen."


Olen rehellisesti sitä mieltä, että tämä on paras kirjan ensimmäinen luku, mitä olen koskaan lukenut.

Ja näin, siinä ensimmäinen - kertokaa vaan, mitä tykkäätte tyylistä, pitäiskö kertoo jotakin lisää jne. Saa myös ehdottaa kirjoja, ja superkiva ois kuulla, mikäli joku muukin on lukneut / päätti tämän takia lukea - muitakin mielipiteitä kaivataan! (ja itkukavereita. Ja hulluja ihmisiä jotka haluaa käydä Afganistanissa.)