sunnuntai 16. kesäkuuta 2013

Kurjat

Nimi: Kurjat
Kirjoittaja: Victor Hugo
Julkaisuvuosi: 1862
Kustantaja: WSOY
Alkuperäiskieli: Ranska
 - suomentaja: lyhennetty versio Reino Rauanheimo
Sivumäärä: 971 (LYHENNETTY SUOMENNOS! pokkari18x11cm)
Arvosana: 10+++++
Takakansi: "Kurjat rakentuu vaikuttavan keskushahmon Jean Valjeanin ja hänen ystäviensä ympärille. Tämä kaleeriorja ja kuritushuonevanki kulkee vääjäämättä kohti tuhoa epäoikeudenmukaisessa yhteiskunnassa. Äkillinen henkinen havahtuminen antaa sankarille ylimääräisiä voimia taistella rikkaden ja köyhyyden sekä rakkauden ja tragedian kuohuissa kohti onnea ja vapautta." (tyhmä lyhennetty pokkariversioni ei taaskaan sano muuta.)
Ikäraja: Hmm. 13?



Loput kuvat vuoden 2012 elokuvasta, ellei toisin mainita. Tekst sisältää melko paljon viittauksia elokuvaan, ja mielipiteitä myös siitä ja musikaalista.

Valmistautukaa itkuun, raivoon, kärsimykseen ja ylitsepursuavaan rakkauteen kirjaa kohtaan. Ja suluissa oleviin lainauksiin musikaalin kappaleista. Ja elokuvasta napattuihin kuviin. Ja muutenkin vähän erilaiseen tyyliin.

En kirjoita tähän lyhennelmää juonesta, koska en kykene. Anteeksi. Tapahtumat on selostettu wikipediassa melko hyvin, mutta varo spoilereita, jos et niistä pidä!

Alkuu pari lainausta, tästä sanottua:
"It's not a book, it's a crying machine." - tuntematon
"If you like crying, you should go and see it." - Sacha Baron Cohen vuoden 2012 leffaversiosta

Eli joo, jos et tykkää itkukirjoista, tämä ei ehkä ole ihan ensimmäinen vaihtoehto.

Luin puolessatoista viikossa koulun lomassa koko 971 sivua - en kertakaikkiaan voinut lopettaa. (Iskäkin osti mulle Anna Kareninan, koska oli kuulemma huolissaan mitä teen kun tää loppuu. Heh.) Teksti on vanhahtavaa - suomennoskin vuodelta 1945, mutta siihen tottui nopeasti, ja kirja imaisi mukanaan. Oikeastaan tyyli on osa kirjan lumousta - turhanoloisia faktoja, paljon kirjailijan omaa pohdintaa (josta suurin osa tosin leikattu pois, itken oikeasti haluan sen täyspitkän version), romanttisia kuvauksia, paljon henkilöitä ja esittelyitä... Ah, itkettää. Yritän nyt edetä tästä vaikka henkilöesittelyillä. Jos ne eivät kiinnosta/lakkaavat kiinnostamasta, selaa alaspäin, löytyy sieltä sitten sitä kunnon kirja-analysointiakin...

Kurjien päähenkilö, Jean Valjean, on pyhimys. (Cosette, your father is a saint...) Tai ei alunperin. Varastaa leipää nälästä kärsivälle sisarensa lapselle, ja joutuu vankilaan, jossa on yhteensä 19 vuotta - tuomio pitenee karkausyritysten takia. Kuten arvata saattaa, Valjean katkeroituu vankilavuosiensa aikana, eikä tosiaankaan muistuta pyhimystä päästessään vapaaksi - ei, ehdonalaiseen. ("It means I'm free!" "NO!") Mutta, pian, jouduttuaan jokaisen vastaantulijan torjumaksi, hän saa yösijan erään piispan ja tämän sisaren talosta. Piispalta saamansa kohtelun seurauksena Valjean tekee parannuksen ja ryhtyy köyhien auttajaksi.
Valjean on siis kirjan keskushahmo, vaikka häipyykin välillä taustalle. Hän on, kuten sanottu, pyhimys; auttaa kaikkia hädästä kärsiviä, on valmis uhraamaan itsensä muiden takia, välttelee väkivaltaa viimeiseen asti, katuu "syntejään" pohjattomasti. Ja silti Valjean on ehdottoman inhimillinen, useimmiten hyvin samaistuttava, äärimmäisen isällinen ja rakastettava hahmo. Kärsimyksistään huolimatta hän pyrkii aina hyvään - vain yhden henkilön oltua hyvä hänelle. Siinä teille roolimalli, nykynuoret! (Valjean tai piispa, kumpi vaan.) Valjean päätyy korkeimmillaan jopa erään kaupungin pormestariksi, vaikka joutuukin luopumaan asemastaan.

Hugh Jackman Valjeanina
...vankila-aikana...




"Pahiksena" kirjassa on oikeastan yhteiskunta, sen julmuus, epäreiluus ja kurjuus. Valjeanin vastustaja, jos näin voi sanoa, on poliisi Javert, joka oli kirjan mukan jonkin sortin avustaja vankilassa, jossa Valjean oli, musikaalin ja elokuvan mukaan oikeastaan paikan pääjehu. (Ymmärrettävä yksinkertaistus.) Javert on leppymätön, noudattaa lakia orjallisesti ja uskoo, etteivät ihmiset voi muuttua koskaan. Siis koskaan ikinä koskaan. Niinpä hän pyrkii vangitsemaan Valjeanin, ajaa tätä takaa läpi vuosien. Javert jää henkilönä ehkä hieman etäiseksi, ainakin jos yritän olla spoilaamatta pahasti, sillä itselleni hän muuttui inhimilliseksi vasta aivan lopussa.

Russel Crowe Javertina 
Yksin Valjeanin tarinan tärkeimmistä hahmoista on Fantine, joka työskentelee Valjeanin omistamalla tehtaalla tämän pormestariaikana. Fantinella on tytär, Cosette, jonka isä jätti hänet tytön ollessa kaksivuotias. Fantine on joutunut antamaan Cosetten erään majatalonpitäjän ja tämän vaimon huolehdittavaksi, mutta joutuu lähettemään heille säännöllisesti rahaa. Fantine saa potkut työstään tyttären olemassaolon paljastuttua - avioton lapsi 1800-luvulla, nope. Hankkiakseen rahaa Fantine myy hiuksensa ja hampaansa (joiden molempien kauneuden kuvailuun käytetään kirjassa useita sivuja) ja joutuu lopulta prostituoiduksi. Valjean saa selville, että olisi voinut estää Fantinen potkut, ja lupaa huolehtia hänestä ja Cosettesta. Fantine kuitenkin kuolee (tämä ei ollut spoilaus, se tapahtuu niin hemmetin alussa) ja Valjean ottaa yksin Cosetten huolehdittavakseen.

Anne Hathaway Fantinena.
...ja sitten myöhemmin.

Anne Hathawayn roolisuoritus oli yksi ehdottomista suosikeistani koko leffassa. Sydäntäsärkevää. Kuunnelkaa I Dreamed A Dream ja yrittäkää väittää vastaan.

Cosette on tosiaan Fantinen tytär, jonka Valjean adoptoi ja kasvattaa kuin omanaan. Cosette on myös yksi tärkeimmistä henkilöistä toimien yhdyssiteenä muiden hahmojen välillä. Cosettea kuvataan kirjassa hyvin kauniiksi ja hieman ujoksi, mutta tietenkin - Valjeanin kasvattamana - myös enkelimäise hyväksi ja lempeäksi. (Cosetten pohdinnat ulkonäöstään ovat ihanaa luettavaa. Oikeasti. Kun siirtää sivuun 1800-luvun tyylin korulauseet, sieltä löytyy jokaisen nykyteinin epävarmuus, pelko ja kenties ilokin.) Cosettella on kirjan henkilöistä kenties paras asema, ja - myönnetään - sen takia hänestä ei pidetä fanien keskuudessa yhtä paljon kuin muista, en itsekään erityisesti liikuttunut ensimmäisen kokemuksen perusteella. Virhe! Cosette eli kuusi vuotta ehkä kauheimmassa paikassa ikinä - se majatalo, jossa hän asui 2-8-vuotiaana. Isäntä ei välittänyt lainkaan, emäntä palvoi omia tyttäriään ja teetti Cosettella rankimman työt. Kirjassa kuvataan hyvin elävästi pelkoa, jota Cosette tuntee Madame Thenardieria, majatalon emäntää, kohtaan - hän kirjaimellisesti kangistuu kauhusta tämän lähestyessä, ja vielä poispääsyn jälkeenkin nimen tullessa esille. Kaiken kaikkiaan, Cosette on nykyään mielestäni yksinkertaisesti ihana. Pikkuinen raukkaparka, kaunis nuori nainen - jälleen esimerkki siitä, että hyvä tuottaa hyvää.
Amanda Seyfried (aikuisena) Cosettena

Sacha Baron Cohen ja
Helena Bonham Carter
Thenardiereina
Thenardiereiden vanhin tytär, Éponine, nousee myös tärkeään rooliin. Vaikka häntä pikkutyttönä hemmotellaankin, nuorena hän jää vaille huomiota ja elää käytännössä kadulla, muttei kuitenkaan ole yhteydessä pikkuveljeensä Gavrocheen, täydelliseen pariisin katupoikaan, joka liittyy myös vallankumousjoukkoihin. Époninen isä laittaa tyttärensä auttamaan rikoksissaan ja muissa epämiellyttävissä töissä; Époninen ja Cosetten roolit siis kääntyvät käytännössä päälaelleen. Cosette saa rakastavan isän ja hyvän kodin, Éponine joutuu elämään köyhyydessä vailla turvaa. Pahaksi onnekseen hän myös rakastuu Marius Pontmercyyn - mutta on hitto vieköön paljon muutakin kuin se rakkaansa torjuma tyttö, rooli, joka tuntuu korostuvan suuresti.

Samantha Barks Époninena

Daniel Huttlestone Gavrochena
Marius Pontmercy on nuori, isoisänsä luota poliittisten ja muunkinlaisten erimielisyyksien takia Pariisiin paennut nuori mies, joka rakastuu Cosetteen - jos ihmettelette niitä vitsejä, joita netti on täynnä, leffassa tämä tapahtuu kirjaimellisesti ensi silmäyksellä. Kirjassa rakastuminen tapahtuu hitaasti, kauniisti ja kertakaikkisen romanttisesti. Ah, ihanaa. Suloista. En leffan perusteella ihastunut myöskään Mariukseen mitenkään mahdottomasti, mutta oletin, että kirja muuttaisi asian - heh, eipä oikeastaan. Nykyään pidän Mariuksestakin, mutta hänen luonteensa tuli myös leffan lyhenneltynä versiona esille melko hyvin. Mariusta nimitetään fandomissa melko usein koiranpennuksi - okei, en ota kantaa, mutta huom, en tyrmää ainakaan täysin. Hehe.
Marius on myös hyvin ihailtava hahmo - hän hylkää isoisänsä rikkaudet ja lähtee, koska tämä ei suostu kunnioittamaan häntä, hänen mielipitetään ja mikä tärkeintä, hänen isäänsä, Napoleonin sotien veteraania. Marius ei suostu edes ottamaan rahalähetyksiä vastaan, vaan lakiopiskelujen ohella opettelee kaksi vierasta kieltä voidakseen tienata rahaa kääntäjänä. (Niin mikä kielipää?)

Eddie Redmayne Mariuksena.
En aluksi tykännyt hirveästi, mutta nyttemmin olen vakuuttunut
siitä, että Redmayne on paras Marius mitä maa päällään kantaa.

Pariisissa Marius myös tutustuu - tattadadaa! (anteeksi) - opiskelijoiden muodostamaan aktivistiryhmään, joka kantaa nimeä Les Amis de l'ABC, suomennettuna siis "Aapisen ystävät." MUTTA! Tässä on yksi Victor Hugon nerokkuuksista. ABC lausutaan samaan tapaan kuin ranskan sana abaisse, joka merkitsee köyhiä ihmisiä. Täydellistä neroutta. ♥ (Tykkään tämmöisistä sanajutuista aina ihan älyttömän paljon.) 

Ryhmän (luvun Aapisen ystävät ensimmäinen kappale on otsikoitu "Ryhmä, josta oli vähällä tulla historiallinen" - ehdoton itkukoodi.) johtajana toimii 23-vuotias Enjolras, joka on kaiketi mailmankaikkeuden kaunein ihminen. Oikeasti. Enjolras'n ulkonäköä kehutaan suunnilleen enemmän kuin Fantinen hiuksia ja hampaita. Ja se on paljon. Enjolras on ehdoton, sotaisa, sataprosenttisesti aktivisti, joka on valmis tekemään mitä tahansa vapaan Ranskan puolesta. Hän on ainoa lapsi ja rikas, mutta koko sydämestään köyhien puolella. Enjolrasia ei kiinnosta mikään maallinen - ja nyt tarvitaan lainaus kirjasta. "Hänellä oli vain yksi intohimo, oikeus, ja vain yksi ajatus, sen tiellä olevien esteiden kumoaminen. Hän oli ankara myöskin huvituksissaan. Kaikesta, mikä ei koskenut tasavaltaa, hän loi silmänsä syrjään. Hän oli marmorinen vapuden rakastaja." Hyvänä esimerkkinä: eräässä kohdassa muut ryhmän jäsenet puhuvat rakastajattaristaan; Enjolras mutisee vain "Patria". Se ei ole naisen nimi, vaan tarkoittaa isänmaata latinaksi.


Hyvät naiset ja herrat ja muut, Aaron Tveit Enjolrasina.
Haluaisin oikeasti selittää jollekulle, miksi olen ehdottomasti
sitä mieltä, että Tveit esittää roolin täydellisesti.
Kuunnelkaa joku ;___;



Koska muut ryhmän jäsenet on jätetty surkean pieniin rooleihin musikaalissa ja elokuvassa, minä muuten sanon kaikista jotakin. Tai lähinnä lainailen kirjaa. Koska olen korviani myöten rakastunut kaikkiin, ok?
Järjestys muuten napattu kirjasta.

Siinä missä Enjolrasia luonnehditaan johtajaksi, Combeferre kuvataan "tien osoittajana". Hän ihannoi rauhaa puhtaimmillaan, ja pyrkii siihen kaikin keinoin, mutta väkivaltaa vältellen. Combeferre "uskoi kaikkiin unelmiin" ja "selitti, että tulevaisuus on koulunopettajain käsissä." "Vallankumouksen henkeä oli helpompi vetää sisäänsä Combeferren kuin Enjolras'n seurassa."
Killian Donnelly Combefferrenä


Jean Prouvaire, "Jehan", on "helläluontoinen, ---, soitti huilua, kirjoitti runoja, rakasti kansaa..." Hän "puhui hiljaa, pää kumarassa, katse alasluotuna, hymyili hämillään, pukeutui huonosti, näytti kömpelöltä, punastui tyhjästä ja oli hyvin ujo. Muuten pelkäämätön." En usko, että tarvitsee sanoa muuta - kirja puhuu puolestaan. (Ja minä itken.)


Alistair Brammer Prouvairena

Feuilly on orpo, "työmies eräässä viuhkatehtaassa, ansaitsi töin tuskin kolme frangia päivässä ja ajatteli vain yhtä ainutta asiaa: maailman vapauttamista. Oli hänellä toinenkin into: tietojen hankkiminen, mitä hän sanoi itsensä vapauttamiseksi. Hän oli itse opetellut lukemaan ja kirjoittamaan; kaikki, mitä hän osasi, hän oli itse oppinut." Ja jos ihmettelette netin Puola-vitsejä, Feuilly tosiaan huutaa yhdessä kohtaa "Eläköön Puola!" (en sitten tiedä miksi, kirja ei ainakaan omien muistikuvieni mukaan perustele tätä - ainakaan se perkeleen lyhennetty suomennos.)

Gabriel Vick Feuillyna

Courfeyrac on "ryhmän keskus", ja muistuttaa kirjan mukaan suuresti Cosetten biologista isää, joka on paskiainen, anteeksi suorasanaisuuteni. Silti: "Näennäisistä mielen ulkopuolen yhtäläisyyksistä huolimatta oli ero hänen ja Tholomyés'n välillä suuri. Sisäinen ihminen oli heissä aivan erilainen. Tholomyés'ssä asui asianajaja, Courfeyracissa vaealtava ritari." Myös Corfeyracin vanhemmat ovat oletettavasti melko rikkaita ja huonoissa väleissä poikansa kanssa: hän on jättänyt nimestään pois etuliitten de. "Yksi restauratsionin porvarisluokan vääriä käsityksiä ylimystöstä ja aatelista oli usko tuohon partikkeliin."
Fra Fee Courfeyracina
Bahorel on ryhmän jäsenistä kaikkein vähiten tunnettu, koska musikaali. Muillakin ryhmän jäsenillä on tosiaan aivan minimaaliset roolit (vain kahden nimet mainitaan, suurimmalla osalla ei ole lainkaan repliikkejä), Bahorel on jätetty kokonaan pois. Ihan kokonaan. MIKSI, OI MIKSI. Bahorel on mahtava! Hän "oli hyväluontoinen ja huonotapainen olento; uskalias, tuhlaavainen, ettemme sanoisi antelias, puhelias, ettemme sanoisi kaunopuheinen, rohkea ollaksemme sanomatta röyhkeä, --- Hänen vanhempansa olivat talonpoikaisväkeä, ja heissä hän oli osannut herättää kunnioitusta poikaansa kohtaan."

Iwan Lewis Bahorelina
Laigle de Meaux, ystävien kesken Bossuet, on 25-vuotias ja jo kaljuuntunut ainaisen epäonninen nuorukainen. Todella epäonninen, mutta "oli iloinen sielu kaikista vastoinkäymisistä huolimatta." Hän on kekseliäs ja opiskelee lakitiedettä enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Hänellä ei ole kotia, joten hän "asui missä vain, useimmin Jolyn luona."

Stuart Neal Bossuetina
MOKA sen pitäisi olla kalju!
Joly on 23-vuotias lääketieteen opiskelija, jokseenkin luulotautinen, "luuli olevansa sairaalloinen, --- väitti, että ihminen voi magnetisoitua kuin naula, --- Muuten hän oli hilpein heistä kaikista."

Hugh Skinner Jolyna




Ja sitten. Anteeksi, alan itkeä kun seuraava henkilö mainitaankin.

Grantaire. "Kaikkien näiden hehkuvien sydänten ja vakaumuksessaan vakiintuneiden joukossa oli yksi skeptikko." Grantaire ei usko vallankumoukseen ja ihmisten nousuun, ei edes oikeastaan vastusta hallitusta. Hän "varoi tarkoin uskomasta mihinkään." Hän tuntee viinit, osaa tanssia ja miekkailla - ja on juoppo. Kaikki muun ryhmän hokemat edistukseen viittavat sanat vain hymyilyttävät Grantairea: hän elää ironiassa.
Miksi Grantaire sitten on tällaisessa joukossa?
"Muuten tämä epäilijä oli eräässä suhteessa fanaattinen. Tämän fanatismin kohteena ei ollut aate eikä uskonkappale, ei taide eikä tiede, vaan eräs ihminen: Enjolras. --- Millä tavoin vallitsi Enjolras häntä? Aatteillaanko? Ei, luonteellaan." "Hän tarvitsi Enjolrasta. Tekemättä itselleen selkoa ja ajattelemattakaan syyn selittämistä hän viehättyi tähän puhtaaseen, terveeseen, lujaan, rehelliseen, ankaraan, avoimeen luonteeseen. Hän ihaili vaistomaisesti vastakohtaansa."
(Saanko itkeä?)


George Blagden Grantairena.
Myös George Blagdenin roolisuoritus oli uskomattoman upea.

Muuten. Huom.
Se "Les Mis -vallankumous" EI ole Ranskan suuri vallankumous vuonna 1789. Kyseessä on vain kaksi päivää kestänyt, historiassa todella tapahtunut opiskelijoiden kapina, josta voitte lukea lisää wikipediasta, ikävä kyllä vain englanniksi. (Huom, englannista puheen ollen, älä sekoita tätä, siis June Rebellion, ja June Revolutionia. Iiiiihan eri jutut.)

Sitten. Itse analyysi. 

Kurjat kolahti minuun kuin kasa tiiliskiviä - romaanin englanninkielinen lempinimi onkin "The Brick", tiiliskivi. En osaa selittää, miksi. Jokin tarinassa, nimenomaan tarinassa, lumosi täydellisesti, eikä päästä otteestan. Okei, olen - kiitos tumblr:n - melko syvällä fandomissa, pareissa sun muissa jutuissa, mutta itse tarina, oikeat faktat, hahmot ja juoni, ovat se syy, miksi roikun tässä kirjassa - ja elokuvassa - ja musikaalissa - yhä edelleen näin tiiviisti.

Tämä. Juuri tismalleen näin.

Niin, mikä siinä tosiaan iski? Ensimmäinen kokemus oli se uusi leffa, ja kuten ehkä tästäkin huomaa, rakastuin siihen heti ensimmäisellä kerralla. (Itseasiassa olen nähnyt koko leffan vain kerran, tubesta tietysti katseltu pätkiä ties kuinka monta kertaa.) Jo se siis sai aikaan ensimmäisen itkuaallon ja ihastuspuuskan - mutta kirja viimeisteli kaiken. Se antoi niin uskomattoman paljon lisää tietoa! (Mm. se tarina Fantinesta ja Cosetten isästä, piispan tausta, kertomus Mariuksen isästä ja isoisästä, paljon lisää Époinen hahmoon, Les Amis de l'ABC:n kaikki henkilöt - leffassa huomioi kiinnittyi pääasiassa Enjolrasiin ja Grantaireen, vaikka siinä muutkin huomasi paremmin kuin musikaalissa - jonka näin ensimmäistä kertaa Lontoossa 10.6. ja oli uskomattoman upea kruunaten koko Kurjat-pakkomielteeni.) Victor Hugo on onnistunut luomaan niin todellisen, kauniin, sydäntäsärkevän, aidon, upean tarinan, etten voi olla rakastumatta siihen yhä uudelleen. (Ja etsimättä lakkaamatta täyttä suomennosta.)

Yksi syy rakastumiseen ovat hahmot; jokainen on täydellinen virheineen ja hyveineen, pettymyksineen ja unelmineen. En kykene valitsemaan suosikkia, mutta pakko sanoa, että Grantaire olisi sillä listalla melko korkealla - äh, sanoisin kyllä melkein kaikista noin - kaikista "hyviksistä", heh. Kurjat tosiaan ansaitsee asemansa yhtene kirjallisuuden suurimmista klassikoista. Kaikkien pitäisi tutustua tähän edes jollakin tavalla - kirja saattaa olla useimmille liian pitkä, (minulle liian lyhyt, varmaan se kokonainen versiokin olisi ;__;), mutta leffaversioita löytyy 6, ja sitten tietysti se musikaali. (Leffoista vain siinä uusimmassa lauletaan. Itse en ole nähnyt muita, mutta jos et tykkää musikaaleista, kannattaa suunnata katse niihin. Uusin vuodelta 1998.)

Kaiken kaikkiaan Kurjat on siis todellinen mestariteos. Kuten pokkarini takakannen "alkukertaus" sanoo, "Upean kaunokirjallisen teoksen lisäksi Hugo on kirjoittanut vastaansanomattoman julistuksen köyhien oikeuksien puolesta." Jeps, ihmisoikeudet ovat kohtalaisen korkealla omien kiinnostuksenkohteideni listalla, joten sekin tietysti vaikuttaa innostukseen.

Kurjat on ehdottamasti yksi niistä kirjoista, jotka olisi upeaa lukea alkuperäiskielellä. Itken (myös) sille, etten osaa sanaakaan ranskaa (tai osaan. Kaksi sanaa. Permets-tu?). Se kokonainen suomennos on kyllä pakko löytää jostain, tai viimeisenä vaihtoehtona ihan oikeasti luen tämän enkuksi, vaikka olenkin siinä surkea. Ja leffan aion ostaa heti 26. pvä, kun se suomessa julkaistaan, ja musikaaliin muuten hankkiudun vielä ainakin toiseen kertaan. Uskomattoman upea teos, joka lumoaa vielä 150 vuotta ilmestymisensä jälkeenkin.


Psst. Jos jotakuta kiinnostaa, olen kirjoittanut kaksi kirjafaktoihin perustuvaa ficciä. Voin tarvittaessa lähettää linkit.

sunnuntai 26. toukokuuta 2013

Poika

Nimi: Poika
Kirjoittaja: Marja Björk
Julkaisuvuosi: 2013
Kustantaja: Like
Alkuperäiskieli: Suomi
Sivumäärä: 215 (kovakantinen 13x21cm)
Arvosana: 9
Takakansi: "Marion eli Makke on aina tiennyt olevansa poika. Perhe yrittää pakottaa Makkea tytöksi ja suojella häntä ulkopuolisilta. Välillä äiti tuntuu tajuavan lastaan ja välillä taas ahdistaa hänet nurkkaan. Naiseksi kasvaminen, pukeutuminen, kaverisuhteet, koulunvaihdot, seurustelu. Muiden nuorten ilon aiheet ja arki ovat Makelle pelottava temppurata, jolla hän taiteilee yksin."
Ikäraja (oma arvioni): 11



Luin Pojan muutama viikko sitten - bongasin mainoksen lehdessä ja ajattelin heti, että tämä on pakko lukea. Varasin kirjastosta saman tien, yllättävän lyhyt odotusaika siihen nähden, että kirja on ihan uusi. Aloitin lukemisen iltakymmenen tienoilla - ajattelin, että lukaisen pari lukua ja rupean nukkumaan. Katsoin kelloa seuraavan kerran varttia vaille kahdeltatoista, kun takakansi tuli vastaan. Kirja imaisi mukanaan ja ajantaju katosi täysin.

Pojan aihe - transsukupuolisuus - on vielä tällä hetkellä kirjallisuudessa melko harvinainen. Seksuaalivähemmistöistä kertovia tekstejä on jo enemmänkin, sukupuolivähemmistöistä... Itselleni ei tule mieleen yhtäkään tämän kyseisen lisäksi, kertokaa ihmeessä, jos joku tietää. Yksin kirjan kiinnostavimmista piirteistä on, että se pohjaa kirjailijan oman pojan kokemuksiin. Poika onkin todella realistinen, mitä minäkertoja ja puhekielisyys entisestään korostavat. Tekstiä lukee todella nopeasti, koska se on nykykielistä ja sujuvaa. Ikärajaksi laitoin 11, koska kirjassa on joitakin melko intiimeja kohtauksia, mutta arvioikoon kukin ihan itse että mitä kehtaa lukea. (Ainakin minulle olisi ollut kymmenvuotiaana ehkä vähän liikaa.)

Kirjan tarina ulottuu laajalle ajanjaksolle - alussa Makke on vasta vähän yli kolme, lopussa jo parikymppinen. Painopiste on kuitenkin hänen nuoruusvuosissaan. Tarina alkaa, kun Makke, hänen äitinsä ja veljensä Aaron muuttavat Rovaniemeltä Tikkurilaan isän kuoltua moottorikelkkaonnettomuudessa toisen naisen kanssa. Makke on lapsesta saakka vakuuttunut siitä, että hänen kuuluisi olla poika - nuket eivät kiinnosta, hametta ei pueta päälle vaikka mikä olisi. Naapurin lapset eivät edes tajua, että Makke on oikeasti tyttö, ennen kuin hänen äitinsä siitä ilmoittaa. Nimi "Marion" on se verran erikoinen, että pikkulapset eivät tunnista sukupuolta sen perusteella. Makke ja hänen isoveljensä ihastuvat samaan, naapurissa asuvaan tyttöön, ja Makke auttaa koulussa poikia kirjoittamaan rakkauskirjeitä muille tytöille. Syntymäpäivät ja joulut ovat silkaa tuskaa, kun paketeista paljastuu pelkkiä pinkkejä pikkuprinsessatavaroita ja kakustakin tehdään prinsessalinna, ei veturia tai autoa. Maken kasvaessa kaikki vaikeutuu entisestään: esimerkiksi rintaliivien hankkimisesta tulee suunnaton ongelma, joka onneksi ratkeaa suhteellisen helposti ymmärtäväisen myyjän takia. Siis ulkoisesti helposti, sisälläpäin kaikki tuntuu väärältä.

Myös perheenjäsenten kanssa on ongelmia - veli ei tiedä, miten suhtautua pikkusiskoon, joka on oikeasti poika, mutta puolustaa kuitenkin vaikeimmissa tilanteissa. Yksin kirjan kiinnostavimmista hahmoista on Maken äiti. Hän on järkevä, hieman etäinen, huolehtii perusasioista hyvin, muttei koskaan esimerkiksi lue iltasatuja. Äiti on katkera miehelleen, joka petti häntä ja oli tuhlannut perheen kaikki rahat kertomatta vaimolleen mitään. Perheellä tekee tiukkaa, mutta tilanne helpottaa vähän, kun äiti menee uusiin naimisiin. Isäpuoli on mukava, arvostaa Makkea ja Aaronia, muttei tunge liian lähelle. Maken äiti jää kirjassa hieman etäiseksi, vaikka onkin tärkein sivuhenkilö. Joskus hän tuntee ymmärtävän Makkea täydellisesti, joskus ei lainkaan. Maken ja äidin välit ovat välillä suorastaan olemattomat, mutta molemminpuolisen ymmärryksen kasvaessa suhde lämpenee - ja vaikeimpinakin aikoina äiti on aina lähelle, puolustaa typeriä opettajia ja jopa poliiseja vastaan. Mummo, edesmenneen isän äiti, ei ymmärrä Makkea yhtään, vaan toistelee käytösohjeita hienolle naiselle.

Myös seurustelusuhteet tuottavat ongelmia - Makke ihastuu tyttöihin, muttei halua näiden ajattelevan suhdetta lesbosuhteena. Jotkut ymmärtävät, joidenkin kanssa on pakko laittaa välit poikki vain, koska Maken biologinen sukupuoli on vähällä paljastua. Nimenhuudot koulussa ovat yhtä tuskaa - muut joko nauravat tai tuijottavat, kun Maken pitää ilmoittaa itsestään opettajan huhuillessa "Susanna Marionia". Ammattikoulussa Maken sukupuoli paljastuu juuri tällä tavalla, mutta hämmennys häviää nopeasti ja Makke hyväksytään jätkien joukkoon. Ongelmat kuitenkin kasaantuva, ja muutamaan kertaan päästään tutustumaan poliisiasemaan ja turvakotiin.

Poika oli erittäin kiinnostava ja mukaansatempaava kirja, jonka luen todennäköisesti vielä monta kertaa uudestaan. Toivottavasti pian ilmestyy muitakin aihetta koskevia kirjoja, sillä siitä puhutaan aivan liian vähän. Virallista tietoa kirjasta ei löytynyt niin hirveän paljon, vaan sen teho perustui tunnelataukseen, joka upposi ja syvälle. Olisin itse kaivannut ehkä vähän lisää tietoa - ja kenties valitusta tietyistä asiaan liittyvistä seikoista. Veikkaisin, että kirja olisi muuttanut mielipidettäni aiheesta, ellen olisi ollut jo ennestään "suvaitsevainen" - lainausmerkeissä, koska sana on typerä, mutten nyt keksi parempaakaan. Suosittelen Poikaa ehdottomasti ihan kaikille, se avaa silmät ja saa ajattelemaan. En ollut kaikista asioista lainkaan samaa mieltä kuin Makke, joka vielä pamautteli mielipiteensä melko suoraan, mutta tekstityyli sai silti samaistumaan ja ymmärtämään.

Näytteeksi kaksi pätkää, koska en osannut valita. Ensimmäinen ei varsinaisesti koske pääaihetta, mutta antaa kuitenkin kuvan tyylistä - ja on lisäksi niin ehdottoman totta, että luin sen varmaan kolme kertaa putkeen. Toisesta välittyy paremmin Marionin ja hänen äitinsä suhtautuminen.

"Musta Surma oli sanonut vanhempainillassa, että meidän koulussa ei ilmene koulukiusaamista. Maikat ovat sokeita. Kiusaamista on joka paikassa, jokaisella työpaikalla ja aivan kaikkialla. Sanotaan, että kiusatuksi voi joutua kuka hyvänsä. En usko. Kiusatuksi joutuvat vain heikoimmat tai sellaiset, jotka eivät osaa olla. Se, mistä heikkous johtuu, on eri asia. Aina se ei ole oma vika. Ihmiset ajattelevat alitajuisesti, että kun heikot kiusataan hengiltä, ryhmä vahvistuu. Ei vahvistu. Aina tulee uusia heikkoja. Eihän siihen tarvita kuin kolari, käävät tai köyhät vanhemmat tai vinot silmälasit. Vammaisten päivänä kukaan ei halunnut olla nutalla.
Koulussa ei saa olla myöskään liian hyvä, sellainen, joka saa ysi miinuksen ja näyttää masentuneelta, kun sai huonon numeron. Hikareita syrjitään. Ei saa viitata liian paljon. Maahanmuuttajat saavat helpommin hyviä numeroita kuin perusjätkät. Jos maikoille näyttää, että vituttaa, saa huonomman numeron kuin muuten ansaitsisi."

"Kaupassa mutsi tietenkin puhutteli minua nimeltä.
"Marion, mitä tykkäät tästä?" "Marion, tuo ei tule kestämään käytössä." Myyjä näytti meille vain tyttöjen talvivaatteita.
Kun menin poikien puolelle, myyjä ei tiennyt miten suhtautua. Mutsi asettui sen ja minun väliin ja antoi valita vapaasti. Kassalla myyjä näytti hapanta naamaa niin kuin sitä olisi loukattu.
Yhtenä hetkenä äiti tajusi minua, seuraavassa hetkessä se pisti minut vaikeaan ja noloon tilanteeseen.Aina kun olin saanut olla sekunnin riemuissani, jouduin pettymään. Ylämäki, alamäki, yhtä vuoristorataa. Äiti näki ja ymmärsi, ja hetken päästä se oli tyhmä ja tunteeton."

lauantai 25. toukokuuta 2013

Leijapoika

Hahaa, ensimmäinen postaus! Blogin ideana on siis yksinkertaisesti kirja-arvostelut/-vinkkaukset. Koska luen paljon ja haluan selittää melkein kaikista kirjoista jotakin.

Aloitus arvokkaasti - lempikirjani.

Alkuperäinen

Alkuperäinen suomalainen

Leffakansilla


Nimi: Leijapoika (The Kite Runner)
Kirjoittaja: Khaled Hosseini
Julkaisuvuosi: 2003
Kustantaja: Otava
Alkuperäiskieli: Englanti
Suomentaja: Erkki Jukarainen
Sivumäärä: 430 (pokkaripainos, 11x18 cm)
Arvosana: 10
Takakansi: "Kabulilaisen mahtimiehen poika Amir ja köyhän hazarapalvelijan poika Hassan - erottomattomia, melkein ikuisesti." (pokkariversioni ei sano muuta.)
Ikäraja (oma arvioni): 14

Sinun vuoksesi vaikka tuhat kertaa.

Luin Leijapojan reilu vuosi sitten, ysiluokan keväällä - yhtenä oman elämäni vaikeimmista ajoista. Kirja sijoittuu suurimmilta osin Afganistaniin, myös Yhdysvalloissa ja Pakistanissa käydään. Se ei vaadi ennakkotietoa Afganistanin historiasta tai kulttuurista, joten kuka tahansa voi - ja kaikkien pitäisi! - etsiä tämä kirja jostakin. Ikärajaksi kuitenkin arvioin ainakin tuon 14-v, kirja sisältää joitakin erittäin raakoja ja inhottavia kohtauksia. 

Tarina kertoo rikkaan kauppiaan pojan Amirin ja köyhän hazarapalvelijan pojan Hassanin ystävyydestä. Kirjan alussa Amir kertoo lapsuusajan muistoistaan, ajasta, jolloin Afganistan ei vielä ollut sotien repimä vaan rauhallinen monarkia. Kerronta on silti realistista, Hosseini nostaa esiin myös tuon ajan huonot puolet; rotuerottelun ja muun epäarvoisuuden. Tämä näkyy selvästi myös Amirin ja Hassanin ystävyydessä; asetelma palvelijan ja palveltavan välillä on selvä. Hassan tottelee Amiria kaikessa, yhdessä kohtaa myöntää vaikka suostuvansa syömään multaa tämän käskystä. Amir itse nauttii ylempiarvoisuudestaan, kohtelee Hassania kiintymyksestään huolimatta alentuvasti. Hän ylpeilee koulutuksellaan, lukutaidollaan, kaikella mitä Hassanilla ei ole. Molemmat pojat nauttivat tarinoiden kuulemisesta, ja Amir lukee mielellään Hassanille ääneen. Hän kuitenkin muuttelee kertomuksia, huijaa Hassania, joka ei tietenkään voi itse tarkistaa, kuinka tarina oikeasti menee. Kaikesta huolimatta poikien ystävyys on aitoa, syvän kiintymyksen seurausta.
 Kaikki muuttuu Amirin ollessa kahdentoista. Hän ja Hassan osallistuvat parina kaupungin jokavuotiseen leijakisaan, josta molemmilla on suuret odotukset. Hassanin jahdatessa viimeistä leijaa hän joutuu kaupungin kiusaajan uhriksi. Amir näkee mitä tapahtuu, muttei halua tai uskalla mennä väliin. Hänen pelkuruutensa on inhottavaa, itse tapahtuma aiheutti lukiessani fyysistä pahoinvointia, mutta Amirin inhimillisyys esti kuitenkin vihaamasta hahmoa.
Sen jälkeen poikien ystävyys ei palaa ennalleen. Hassan yrittää palauttaa välit, mutta Amir ei kykene. Hän lavastaa tilanteen, jonka johdosta Hassan ja hänen isänsä joutuvat lähtemään talosta.
Myöhemmin Amir pakenee isänsä kanssa Yhdysvaltoihin aloittaakseen uuden elämän. Menneisyys ei kuitenkaan jätä rauhaan ennen kuin välinsä sen kanssa on selvittänyt lopullisesti.

Ennen Leijapoikaa olin jo lukenut Hosseinin toisen romaanin, Tuhat loistavaa aurinkoa, ja osasin odottaa loistavaa lukukokemusta. Ja pah - mitä vähättelyä. Leijapoika meni täysin yli ymmärryksen, aloitin itkemisen sivulla 18 enkä lopettanut missään vaiheessa. Itkin niin mielettömän rajusti, että välillä oli pakko laskea kirja hetkeksi käsistä ja käpertyä kokoon hillitsemään tärinää ja pyyhkimään kyyneliä, joilta ei nähnyt lukea. Hoin yli puoli kirjaa päässäni Hassanin nimeä tasaisena mantrana, kadotin täysin ajantajuni, unohdin, että on kylmä ja talvi ja päivä oli mennyt paskasti - luin, luin, luin, rakastin ja vihasin hahmoja kuin oikeita ihmisiä. Päähenkilö Amir teki - tai oikeastaan jätti tekemättä jotakin, minkä seurauksena olisin oikeasti halunnut vihata häntä, mutta ei, Hosseini kirjoittaa kaikki hahmonsa niin kertakaikkisen inhimillisiksi, että samaistuminen on aivan vahvaa vihaamista varten. Ja Amir oli vasta lapsi. Yksi traagisimmista piirteistä kirjassa oli, että kaikki pahimpien tekojen uhrit tosiaan olivat lapsia, ja silti kärsimykset heijastuivat vielä aikuusuuteenkin. Eipä ihme, että Hosseini onkin omistanut kirjansa omien lapsiensa lisäksi kaikille Afganistanin lapsille. 
Luin Leijapojan yhdeltä istumalta ja itkin varmaan tunnin vielä sen jälkeenkin, mutten silti päässyt irti lumouksesta. Kuskasin kirjaa mukana joka paikassa koko loppukevään - ihan turhaa, ei sitä kuitenkaan voi julkisella paikalla lukea, alkaa itkettää liikaa. Pelkkä ajatteleminen itkettää. Älkää kuitenkaan käsittäkö väärin, kirjassa on myös paljon onnellisia hetkiä ja tavallista, kaunista arkea - kaikki kuvattuna täydellisesti. Hosseinin kirjoitustyyli on kertakaikkiaan uskomaton. Kerronta on kaunista, mukaansatempaavaa, haavoittavaa, kaikkea, mitä kuvitella saattaa. Asiat kerrotaan koruttomasti, yksinkertaisesti, mutta samaan aikaan sydäntäsärkevän herkästi ja ymmärtäen. 
En osaa kuvailla kunnolla, miten uskomaton kokemus tämän kirjan lukeminen oli. Se auttoi pääsemään yli monista vaikeista hetkistä, rauhoitti pelkästään ajatuksella siitä, että voisin paeta Afganistaniin itkemään todellisia suruja. Osaan vain hokea että lukekaa, lukekaa, lukekaa tämä kirja! Se avaa silmät monille asioille, esimerkiksi sellaiselle pikkujutulle kuin arjelle islamilaisessa kulttuurissa. Monille nimi "Afganistan" tuo mieleen vain sotaa, kuolemaa, tuhoa, paikan, josta kukaan ei palaa. Leijapoika muistuttaa, että tuossa kaukaisessa maassa asuu tavallisia ihmisiä, että se ei ole pelkkää kuolemaa, että kaikki muslimit eivät hemmetti soikoon ole terroristeja! Loistavan kaunokirjallisen teoksen lisäksi Leijapoika on myös ikkuna tähän kulttuuriin, sitä lukiessa oppii, vaikkei edes yritä. Lukekaa, lukekaa, lukekaa. 

Näytteeksi valitsin kirjan ensimmäisen luvun/prologin, mielestäni siitä saa hyvin käsityksen koko tyylistä.

"Minusta tuli se mikä tänään olen kahdentoista ikäisenä eräänä kylmänä ja pilvisenä talvipäivänä vuonna 1975. Muistan tarkan hetken ja sen, miten kyyristelin murenevan savitiilimuurin takana ja kurkistelin kujalle jäätyneen puron tuntumassa. Siitä on kauan, mutta olen oppinut ajan myötä, ettei pidä paikkaansa että menneisyyden pystyisi hautaamaan. Menneisyys nimittäin kynsii tiensä maan alta esiin. Katsellessani nyt taaksepäin tajuan, että olen kurkkinut sille tyhjälle kujalle viimeiset kaksikymmentäkuusi vuotta.
Eräänä päivänä ystäväni Rahim Khan soitti Pakistanista. Hän pyysi minua tulemaan luokseen. Seistessäni keittiössä kuuloke korvalla tiesin, ettei linjalla ollut vain Rahim Khan, vaan myös menneisyyteni sovittamattoman synnit. Lähdin puhelimen suljettuani kävelylle Spreckelsjärvelle Golden Gate -puiston pohjoislaidalle. Varhaisiltapäivän aurinko kimmelsi vedessä, järvellä purjehti tusinoittain vireän tuulenhengen siivittämiä pienoisveneitä. Vilkaistessani ylös näin kaksi punaista leijaa, jotka leijuivat taivaalla sinisine häntineen. Ne tanssivat puiston länsilaidalla, korkealla puiden ja tuulimyllyjen yllä, leijuivat runnatusten kuin kaksi silmää tähyillen San Franciscoa, nykyisin kodiksi sanomaani kaupunkia. Ja yhtäkkiä korvaani kuiskasi Hassanin ääni: Sinun vuoksesi vaikka tuhat kertaa. Hassanin, ristihuulisen leijapojan.
Istuuduin puistonpenkille raidan alle. Ajattelim mitä Rahim Khan oli sanonut hetkeä ennen puhelimen sulkemista, aivan kuin se olisi vasta silloin juolahtanut hänen mieleensä. Nyt on tilaisuus olla jälleen hyvä. Käännyin katsomaan leijaparia. Ajattelin Hassania. Ajattelin Babaa. Alia. Kabulia. Ajattelin elämää, jota olin elänyt, kunnes vuoden 1975 talvi oli muuttanut kaiken. Ja tehnyt minusta sen mikä tänään olen."


Olen rehellisesti sitä mieltä, että tämä on paras kirjan ensimmäinen luku, mitä olen koskaan lukenut.

Ja näin, siinä ensimmäinen - kertokaa vaan, mitä tykkäätte tyylistä, pitäiskö kertoo jotakin lisää jne. Saa myös ehdottaa kirjoja, ja superkiva ois kuulla, mikäli joku muukin on lukneut / päätti tämän takia lukea - muitakin mielipiteitä kaivataan! (ja itkukavereita. Ja hulluja ihmisiä jotka haluaa käydä Afganistanissa.)